Touko Laaksonen ja hänen menestystarinansa toki luonnollisesti kiinnostivat mua tosi paljon.
Olin kuullut, ettei TOF olisi kovin hyvä elokuva ja kriitikot olivat sanoneet sitä ja tätä. Mä en antanut huhujen tappaa omaa innostustani ja kun nyt lomalla olen niin varasin torstaina itselleni lipun heti perjantaille katsomaan, mistä on kyse. Voi, mistä olikaan kyse ja voi, kuinka sanaton mä yhä olen.
Kirjoitan tätä postausta kotoani, kyyneleet silmissä, sillä mun mielestäni Tom of Finland oli vaikuttava ja hieno elokuva. En ole kriitikko tai elokuva-alan ammattilainen, joten katson leffoja varmasti eri tavalla kuin he, mutta se on okei ja itseasiassa ihan hyväkin. Meitä on moneen junaan, joten varmasti joku teistä katsoo tuon leffan eikä tykkää siitä tai ajattele samalla tavalla kuin mä. Haluan silti kertoa, mitä nyt ajattelen, sillä Touko Laaksosen elämä ja Tom of Finland -leffan teemat ovat pyörineet mun päässäni kuin yliviritetty karuselli nämä pari päivää.
Mä tykkään siitä, miten suomalaisia elokuvia yleensä tehdään (jos ne tehdään hyvin). Tykkään siitä, kuinka luonto tulee esiin ja siitä, että leffat ovat yleensä visuaalisesti tosi simppeleitä ja kauniita. Niin oli tämäkin. Todella kauniisti kuvattu, editoitu ja tehty puhumattakaan sitten siitä, minkälaista musiikkia ja voi vitsi, mitä näyttelijöitä Karukoski oli elokuvaansa saanut. Ehdottomasti aploodit pääosan Pekka Strangille sekä Veli Mäkistä esittäneelle Lauri Tilkaselle. Koko elokuva kaikkine näyttelijöineen veti mut hiljaiseksi, mutta etenkin tuo näyttelijäkaksikko ja etenkin pääosan Strang... En tiedä varmaan tarpeeksi, minkälainen Touko Laaksonen oikeasti oli, mutta uskon, että Strang toi hänet siihen valoon kuin hän olisi ansainnut.
Eikä tarvitse pelätä, että TOF olisi päällystetty Touko Laaksosen homoeroottisilla piirroksilla. Toki hänen taiteilijauransa ja ikoniset teoksensa kuuluvat vahvasti tarinaan ja koko elokuvaan, mutta jos omat epäilyksesi ovat heränneet niiden takia niin siivoa ne sängyn alle. Ihan turhaan huolit.
TOF toi historian lähemmäksi mua ja sai mut miettimään ihan hirmuisesti. Mä olen aina ajatellut, ihan pienestä asti, että ei sillä väliä tykkääkö miehistä vai naisista, kunhan on onnellinen. Mua kummastutti, kuinka jotkut aikuiset eivät viitsineet puhua aiheesta, sillä mulle se oli ihan okei. En nauranut tai vaihtanut kanavaa, kun telkkarissa näkyi draq queeneja tai suuteleva naispari. Olen kasvanut tosi avoimena, joten mulle on aina kova kolaus, kun katsotaan vaikka viisikymmentä vuotta taaksepäin. Ihmisiä hakattii ja laitettiin vankiloihin ja mielisairaaloihin, koska he olivat omia itsejään. Sekin näkyi Tom of Finland -leffasta. Helsingin puistoissa romanssejaan piilotelleita miehiä hakattiin pahaan kuntoon ja saksalainen poliisi sanoi Laaksoselle Berliinissä, että aikaisemmin Saksassa "Toukonlaiset miehet laitettiin keskitysleireille".
Vieläkin tässä kirjoittaessani, mua raastaa rinnasta ja sattuu, koska mun maailmassani niitä ihmisiä kohtaan oltiin niin epäreiluja. Poliisit tekivät väärin ja koko yhteiskunta oli niin nurin kurin. Jotkut teistä saattavat ajatella, että "saivat mitä ansaitsivat" mutta mä en voi ymmärtää. Laaksosen kumppanin Nipan repliikki "Mä haluan pystyä pitämään sua kädestä keskellä kirkasta päivää!" tuntui niin absurdilta. Ja pahalta. Onneksi nykyään Suomessa kenenkään ei tarvitse piilotella. Samassa kohtauksessa Touko sanoi, että sitä päivää ei tule ikinä. Selitin asiaa isälleni leffan näkemisen jälkeen ja itkin taas. Mietin vain sitä, kuinka lohduttomalta on voinut tuntua, ettei voisi ajatella elämäänsä vapaana. Ei ikinä tuntisi olevansa turvassa. Touko Laaksonen taisteli sodassa ja oli ylpeä Suomesta, mutta tajusi myöhemmin, että oma maa hylkäsi hänet. Hän oli väärä, rikkinäinen ja sairas oman maansa mielestä. En tiedä, miltä se on voinut tuntua, mutten usko, että melkein mitään sitä pahempaa tunnetta on olemassa.
Mun päätä on särkenyt nämä pari päivää kaikesta tästä ajatuksen määrästä. Mua on suuttuttanut ja itkettänyt, naurattanut yhä aika konservatiivisen maailmamme jäykät ajatukset. Mä en itse ole koskaan joutunut taistelemaan omien oikeuksieni puolesta, koska olen syntynyt "onnekkaasti" valkoiseksi heterotytöksi hyvinvointivaltioon, tasa-arvoiseen maahan, jossa mun ei tarvitse edes maksaa omaa koulutustani. Maailma on ollut mua kohtaan hyvä. Mua ei katsota missään vinoon. Mä olen normaali. On kuitenkin monia, jotka täälläkin kamppailevat ja joita ei pidetä normaaleina. Miksi pitää edes jakaa ihmisiä erilaisiin ja normaaleihin? Eikö me kaikki vain voida olla ihmisiä? Voidaanko vain antaa muiden olla ja antaa kaikkien rakastaa ketä haluavat?
Asiat ovat paremmin kuin ennen ja Touko Laaksonen varmaan kääntyisi haudassaan, jos saisi tietää, että Suomessa häntä oikeasti arvostetaan ja ihaillaan, hänen piirroksiaan on lakanoissa ja postimerkeissä, ja ihan pian uusi laki astuu voimaan ja he olisivat voineet mennä Nipan kanssa laillisesti naimisiin. Voi kuinka onnellinen mä tuosta laista olenkaan ja voi kuinka toivon, että Touko ja muut hänenlaisensa miehet ja naiset, jotka elivät piilossa seksuaalisten suuntautumistensa takia, saisivat tietää, että asiat ovat paremmin. Ja yhä mennään eteenpäin! Keskellä kirkasta päivää voi kuka vain pitää poika- tai tyttöystäväänsä, miestään tai vaimoaan kädestä ilman iskuja ohimolle.
Mene katsomaan Tom of Finland. Se on sen arvoinen ja kaunis ja hieno. Mä olen iloinen, että Dome Karukoski lähti tekemään tätä. Tom of Finland on muutakin kuin vain Touko Laaksosen elämäntarina. Hänen tarinansa taakse on piiletty niin paljon asioita, jota pohtia. Toki sen voi nähdä vain elämäntarinana, mutta mulle se oli paljon muutakin. Toivon, että moni muukin näkisi sen niin ja ajattelisi asioita, maailmaa, ihmisiä ympärillään.
Jos maailmassa tuomittaisiin ja arvosteltaisiin vähemmän, ja rakastettaisiin ja yritettäisiin ymmärtää enemmän, moni asia olisi menossa parempaan suuntaan. Ei heti, mutta ajan kuluessa. Mä opin aika paljon elokuvista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti