VIERAILUNI AUSCHWITZ-BIRKENAUHUN: kuvia, tekstiä, kaikki

Tiesin, että haluan kirjoittaa tämän postauksen mahdollisimman pian tämän matkan jälkeen, mutta vaikka aikaa on tässä viikon aikana syysloman takia ollut vaikka kuinka paljon ja olisin voinut kirjoittaa vähän vaikka joka päivä... Ei. En kirjoittanut. Aloitin vasta eilen kuvien valitsemisella ja sekin teki olon koleaksi. En ole vielä päässyt täysin siihen tasapainoon, jotta tästä puhuminen tai kirjoittaminen tulisi ilman käsien viilenemistä ja kyyneleitä silmissä. Tiedän, että sen tunteen kanssa voi oppia olemaan ja pikku hiljaa näinkin raskaasta kokemuksesta puhuminen voi olla tuttua, hieman helpompaa. Vielä se ei sitä ole. Onhan mun reissupäivistäni Auschwitz-Birkenaun I ja II leireille vasta 12 päivää.

Lähdin siis tasan kaksi viikkoa sitten koulun historian ryhmän kanssa Puolaan, jossa meidän oli määrä olla ensin kaksi päivää Oswiecimin kaupungissa, joka tunnetaan sen laidalla olevasta Auschwitz-Birkenaun keskitys- ja tuhoamisleireistä. Sen jälkeen jatkaisimme matkaa Krakovaan, jossa kävisimme läpi tuota kaunista kaupunkia, sen juutalaiskortteleita sekä kävisimme esimerkiksi Schindlerin tehdasmuseossa. Historiankurssi oli HI9 -niminen kurssi eli holokaustikurssi, jonka kävin yhdistettynä historian 3 -kurssiin pari viikkoa sitten loppuneessa ensimmäisessä jaksossa. Opiskeltiin natsi-Saksaa, holokausti ja sitä mikä siihen johti, ja kurssin grand finale oli tämä matka.

Tiesin jo ennestään, että tämä matka herättäisi älyttömästi tunteita ja se voisi henkisesti väsyttää sekä ahdistaa. Nähtävää ja koettavaa olisi paljon, ja mä olin lukenut kesällä paljon artikkeleita, muutaman kirjan, katsonut dokkareita ja leffoja, jotta tietäisin mahdollisimman paljon jo ennestään. Hissan tunneilla opin toki lisää, ja luulin jotenkin olevani valmis menemään. Voin kuitenkin nyt kokemuksesta sanoa, ettei tällaiselle reissulle voi valmistautua niin kuin mä kuvittelin. Mua alkoi, pari päivää ennen lähtöpäivää, ahdistamaan ihan älyttömästi ja bussissa matkalla Oswiecimiin mua pelotti aika sairaasti. Mulla oli onneksi ihana ystäväni Sara samalla kurssilla ja reissulla mukana, joten en ollut yksin. Maanantai aamuna ennen Auschwitz I leirille menoa (, joka on siis tämä pääleiri ja työleiri, ei tuhoamisleiri) en ehtinyt ajatella mitään. Lähdettiin hostellilta kiireessä koko 35 ihmisen porukka ja vasta Auschwitz museon ulkopuolella alkoi vasta aivot pörräämään. Arbeit macht frei -kyltin alla oli jotenkin kummallinen olo. Mut valtasi koko päiväksi ilkeä kolea olo. Tuntui kuin luut olisi jäässä, mutta toisaalta se jää oli vain mun ihoni alla. Ensimmäinen tunti opastetusta kierroksesta Auschwitzissa mulla meni vain rauhoittumiseen. Olin tosi hämmentynyt ja levoton enkä osannut hengittää.

Meillä oli leirissä älyttömän hyvä opas ja kun pääsin alkujärkytyksestä ylitse pystyin myös keskittymään tähän opastukseen. Parakit olivat täynnä tosi hyviä museonäyttelyitä koskien eri aiheita ja kohtasin paljon faktoja, jotka hymyilyttivät, mutta myös niitä, joista pala nousi kurkkuun. Etenkin parakki 11 oli mulle ahdistava kokemus. Se oli tunnettu vankien pahimpana painajaisena, jonne kukaan ei halunnut, sillä sieltä tultiin harvoin elävänä ulos. Parakki 11:sta kellari oli täynnä erilaisia sellejä, joissa vankeja kidutettiin, joko heitä näännyttämällä, seisottamalla heitä pienessä tilassa, pitämällä pimeässä huoneessa... Siellä mun oli vaikea olla. Kapusin portaat ylös kyyneleet silmissä. Siinä rappusissa vastaan tuli toinen opiskelijaporukka ja käytävässä oli ihmisiä, mutta oli tosi hiljaista.

Vielä pahempi paikka oli sisäpiha parakkien 10 ja 11 välissä ja sen päätyseinä. Teloitusseinä, jonka edessä oli aikoinaan ammuttu 7000 vankia. Mua ahdistaa vain kirjoittaakin siitä. Se oli vaikein paikka, jossa olen koskaan seissyt. En vain voinut ottaa kuvia. En ole koskaan ollut niin hiljaa kuin siinä. En ole lainkaan uskonnollinen, mutta siinä kohtaa lähetin johonkin niille vangeille anteeksipyytöni ja toivon, että joku kuuli mun suruni ja myötätuntoni.

Se paikka kummittelee yhä mun mielessä, kuten myös Auschwitz I leirin pieni krematorio, jonne päästiin/jouduttiin sisälle. Sitä kolkomassa tai pelottavammassa paikassa en ole varmaan ikinä käynyt. Eihän se muulta näyttänyt kuin betoniselta rakennukselta, jossa oli kaikkialla matala katto, sisään tullessa ensin kaksi pienempää huonetta ja sitten iso kalusteeton harmaa huone ja seuraavassa huoneessa uunien luukkuja. Niin eihän se pahalta kuulostakaan. Mutta moni kakku päältä kaunis, vai? Mä olin tarrautuneena ystävääni Saraan ja tuntui, että olisin ollut kohmeessa.

Olen tosi onnellinen, että mulla oli mukana ystävä, johon tiesin pystyväni tukeutumaan, jos siltä tuntuisi. Yllä olevassa kuvassa on Sara, johon tutustuin ekalla hissan kurssillani lukiossa, mutta uskomatonta mutta totta... Vasta Puolan reissun aikana musta tuntuu, että ollaan todella tutustuttu ja meistä tuli ihan lähes erottamattomat. Jaettiin vaikeudet, viiden litran vesitonkka, omaisuutemme ja toistemme voimat keskenämme, ja rankoistakin hetkistä tuli vähän helpompia. Olisin tullut varmasti pahemmin raunioituneena takaisin, jos Sara ei olisi ollut mukana. Auschwitz-Birkenaun tapaisessa paikassa tarvitsee sen jonkun, jonka kädestä voi ottaa kiinni, kun on tarve. Kävelin Saran kanssa käsikynkkää varmaan kymmeniä kilometrejä tuon neljän päivän aikana: välillä väsymyksen takia, välillä pelon ja välillä lohdun ja ystävän tarpeessa.

Kaikesta - rankasta, kamalasta ja tunteellisesta - huolimatta kannattaa muistaa, että Auschwitz-Birkenau on museo. Ja sen annista kannattaa ihan tosissaan ottaa kaikki irti. Kannattaa katsoa ja tutkia. Mä olin jotenkin unohtanut tämän seikan ja vain mietin sitä, miltä musta tuntuu ja mitä mä ajattelen, kun saavun leiriin. Parakit eivät ole täynnä vanhoja, lahoavia sänkyjä tai jotakin mitä niistä odottaisi löytävänsä vaan niistä löytyy tietoa, kuvia, dokumentteja, vangeille kuuluneita esineitä, asiakirjoja... Mielettömästi kaikkea tutkittavaa. Se on musta hyvä, sillä olivatpa ne tiedot kuinka hirveitä tahansa, niin jotenkin se fakta sai ainakin mut pysymään jotenkin ryhdissä ja järjissäni. Tietoa tulee älyttömästi lisää oli sitten lukenut ennakkoon vaikka kuinka monta kirjaa tai katsonut vaikka kuinka monta dokumenttia.

Meidän ollessamme Auschwitz I -leirissä meillä oli mahdollisuus tutustua ns. Kansainvälisiin näyttelyihin, jotka käsittelivät eri maalaisten ihmisten ja eri maiden kohtaloa holokaustin aikana sekä pääsimme tutkimaan vankien luomaa taidetta eräässä workshopissa. Molemmat sellaisia juttuja, jotka avasivat tosi erilaisia asioita. Kansainvälisistä näyttelystä itse tutustuin Puolaa koskevaan näyttelyyn (yllä oleva kuva, jossa katson kuvia) ja sitä voin lämpimästi suositella. Myös upea erikoisuus, johon päästiin ryhminä tutustumaan oli konstruktointi osasto, jossa 16-17 alan ammattilaista pitää alkuperäisessä kunnossaan mm. parakkien kylttejä, vankien matkalaukkuja, kenkiä, erilaisia astioita, hammasharjoja, kirjeitä, papereita ja kaikkea tavaraa, mitä Auschwitz-Birkenausta on löytynyt.

Kaksi yllä olevaa kuvaa on tiistailta. Maanantaina kävimme vain Auschwitz I leirissä eli pääleirissä, joka toimi vain työleirinä (vaikka sieläkin oli pieni krematorio). Tiistaina, toisena päivänä, mentiin bussilla Birkenaun tuhomisleirille. Se sijaitsee about 3 kilometrin päässä pääleirissä ja jos sen missaa ja käy vain Auschwitz I:ssä... Voin sanoa, että olet menettänyt puolet siitä oikeasta kokemuksesta, koska Auschwitz I näyttää loppujen lopuksi todella kylämäiseltä. Mä voin kylmästi sanoa, että mä totuin sen kylämäiseen, 20 parakin näkymään aika hyvin kahden päivän aikana. Tuntui aluksi pahalta ajatella näin, mutta oikeasti: se ei ole kovin iso ja taloja on vierekkäin kuin kylässä. Jos ei mene parakin 11 lähelle tai ei tietäisi krematoriosta tai paikan historiasta niin ei sitä kammoksuisi.

Ihan toinen juttu on Birkenau eli Auschwitz II, joka oli se todellinen pahuus. Se leiri, jossa ihmisiä tuhottiin. Meidän päivänämme sää oli harmaa, sumuinen ja kolea, juuri sellainen, jollaisena kuvittelinkin sen. Ja tämä paikka oli ihan toisenlainen kuin pääleiri. Parakkien jäänteitä jatkui silmänkantamattomiin, puiden takaa paljastui krematorioiden tiilijäänteet ja rakennus, jossa vangeilta riisuttiin vaatteet, jossa heidän hiuksensa leikattiin ja jossa heistä tehtiin todella vankeja. En ikinä kuvitellut, että Birkenau olisi niin älyttömän suuri. The Gate of Death:iksi kutsutun Birkenaun symbolin tornista pystyi vain katsomaan sitä näkymää. Leiri jatkui metsien rajoihin asti ja taakse puiden taakse oli piilotetti kaasukammiot ja krematoriot.

Birkenaussa parakit eivät ole museoituja. Ne on suojeltuja, mutta entisessä kunnossaan. Sänkyjä ei puisissa enää ole jäljellä, mutta niistä silti näkee kuinka karut olot vangeilla on olleet. Vessaparakit (yllä oleva kuva) ja suihkut olivat kylmiä ja kurjia. Lasten parakissa oli sisääntulon luona muutama kaunis maalaus tekemään paikasta kivemman oloisen, mutta ei mitään parakkia mukavaksi voinut sanoa. Minulla oli paljon päällä, mutta mulla oli silti kylmä (johtui varmasti myös koleasta ilmasta, mutta myös siitä, että kun kohtaan jotain järkyttävää niin mun keho prosessoi sitä niin, että mun vain tulee kylmä). Mietin vain miten kukaan on voinut pärjätä sellaisissa raitapyjamassa vaikka talvella?

Muistan olleeni Birkenaussa hädissäni siitä, miksen tunne mitään. Mä piilouduin kamerani taakse tai juttelin, kyselin ja kävin keskustelua oppaan kanssa aiheesta. Vaikka mua kylmäsi ja järkytti monet faktat, ja esimerkiksi matka krematorioille päin oli mulle aika pysäyttävä sillä oppaamme osoitti yhtä kyltissä ollutta kuvaa ja sanoi: "Tuo kuva on otettu tässä ja se on noista ihmisistä viimeinen valokuva, jota heistä on. He ovat kuolleet parin tunnin sisällä sen ottamisesta. Tästä he kävelivät." Mulle tuli tukala olo ja pala kurkkuun, mutten itkenyt tai ahdistunut. Mä pelkäsin, että olin mennyt nyt tunteettomaksi ja mietin miksi mun oloni oli vain tyhjä. Tunsin samaa harmautta kuin se sää oli sinä päivänä. Tunteet purkautuivatkin sitten sinä iltana ennen nukkumaan menoa. Tällaista paikkaa ja näistä asioita ei ole helppo käydä läpi. Siksi mulle on ihan okei, että en vieläkään ole halunnut päästää kaikkea ulos.

Yllä olevat kuvat ovat krematorio V luota. Tosiaan sonderkommandoiksi kutsutut juutalaiset, jotka joutuivat työskentelemään krematoriossa polttaen kaasutettujen ihmisten ruumiit, sytyttivät krematoriot palamaan ja tuhosivat ne muistaakseni vuonna 1943 (?). Niistä on jäljellä vain isot kasat tiiliä. Tiilijäännöksien reunoilla oli ruusuja ja juutalaiseen tapaan asetettuja kiviä. Viidennen krematorion vieressä oli neljä hautakiveä, jossa luki neljällä eri kielellä, että niiden takana olevalla pienellä aukealla oli monien tuhansien hautapaikka. Se oli hirveän surullinen paikka.

Lämmin olo mulle tuli saunaosastoksi kutsutussa rakennuksessa (näkyy yhdessä yllä olevista kuvissa, Saran vieressä taustalla), jossa oli isojen huoneiden ja faktalaattojen päätteeksi huone, jossa oli älyttömästi vangeilta riistettyjä kuvia. Musta näiden kuvien katseleminen oli ihanaa. Siinä oli paljon muistoja ja tunteita koskemisetäisyydellä. Onnellisia ihmisiä, kuvia sisaruksista ja aviopareista, perheistä... Meillä oli valitettavasti tosi vähän aikaa tutkia näitä kuvia, mutta ehdin painaa mieleeni muutamia. Tuntui ihan älyttömästä, että niin kauniita, komeita, suloisia, ihan tavallisen näköisiä ihmisiä oli... tuomittu ja tuhottu. Onneksi heitä ei ole unohdettu. Tuntui hyvältä muistaa heitä siinä ja hetkeä myöhemmin muistomonumentilla, josta on alla kuvia. Tuo monumentti oli tavattoman kaunis kaikessa yksinkertaisuudessaan ja yksi tunteillisimmista paikoista, jossa olen koskaan ollut. Pidimme koko ryhmä hiljaisen hetken monumentin luona. Vaikka se oli vain muutaman minuutin.

Meidän opettajista toinen sanoi jotakin tämän tapaista (joka me varmaan kaikki muistetaan koko loppuelämämme): "Pidetään parin minuutin hiljainen hetki tässä. Jos voitaisiin niin oltaisiin minuutti hiljaa, jokaisen uhrin muistoksi, mutta sitten seisoisimme tässä kaksi ja puoli vuotta." 

Mä en ole kunnolla prosessoinut tätä asiaa edes loppuun. Olen solminut ajatukset pakettiin ja laittanut ne päässäni hetkeksi sivuun. Olisihan tässä syyslomalla ehtinyt ajattelemaan, mutta neljän päivän intensiivisen holokausti -matkailun jälkeen tuntui, että haluan paeta hetkeksi synkkiä maisemia. Henkisesti olen vieläkin tosi väsynyt.

En ole puhunut näistä mun omista kokemuksista tai tästä matkasta hirveästi. Tämä on ensimmäinen kerta, kun avaan asiaa omalta osaltani näin paljon. Tällaista asiaa, matkaa, kokemusta ei ihan parissa päivässä prosessoida. Olen itkenyt, ollut pakokauhun vallissa, nähnyt unia, mua on ahdistanut ja olen pelännyt joinain iltoina pimeää... mutta en vaihtaisi sekuntiakaan pois. Mikään reissu ei koskaan ole avannut ja antanut mulle näin paljoa. Ei muuten ole mikään reissu ollut myöskään ollenkaan rankka ja painava kuin tämä.

Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että olen käynyt yhdessä maailman rankimmista paikoista vain 17-vuotiaana. Ja tulen palaamaan takaisin vielä joskus. Sekä vierailemaan muilla leireillä. En nimittäin usko, että Auschwitz-Birkenaun kokoinen paikka on sellainen, jonka näkemiseen riittäisi yksi kerta. Se ei ole samanlainen nähtävyys kuin Eiffel-torni tai Big Ben. Tällä paikalla on todella ihan äärettömän suuri merkitys ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisen pitäisi nähdä se omin silmin joskus, edes sen kerran elämässään. Se on aivan eri asia olla oikeasti paikanpäällä tuolla. 

Kiitos kun luit. Toivottavasti tästä postauksesta oli apua. Muistetaan tämä, sillä niinkuin eräässä taulussa toisessa näistä leireistä luki: Ne jotka eivät muista historiaa ovat tuomittuja toistamaan sitä.