4/20/2016

TIRED OF EVERYTHING

Uupumusta, ahdistusta, paniikkia, turhautumista, lisää ahdistusta, väsymystä kaikkeen.. Amerikkalaiset teinielokuvat antaa ymmärtää, että lukioaikana kaikki on ihanaa ja hohdokasta ja päähenkilöiden ongelmat katoavat yhden iloisen tapahtuman jälkeen. Voi olispa elämä niin helppoa. Elämä ei kuitenkaan ole mitään ihanaa elokuvaa tai Strömsötä, joten ihan kaikesta täytyy selvitä omin jaloin ilman käsikirjoitusta ja upeita juonenkäänteitä.

Mua harmittaa kirjoittaa tänne näistä mun mieleni harmaista päivistä, mutta haluan olla teille rehellinen. En vedä mitään roolia tai esitä. Haluan antaa teille itsestäni realistisen kuvan, sillä me positiivisimmatkin pomppijat tunnetaan myös olevamme joskus ihan pohjalla. Mulla se vaihe sattuu olemaan nyt, mikä on sinänsä vähän hassua, koska ulkona on valoisampaa ja lämpimämpää kuin aikaisemmin ja ihmiset on paremmalla tuulella. En ymmärrä, miksi juuri nyt ja miksi juuri mun päivät tuntuu pimeiltä ja painavilta, kun aurinko on korkealla ja kaikkialla on kirkasta?

Tämä taitaa olla se kuuluisa burn out.

Mä olen älyttömän stressaantunut, hukassa ja vähän kipeänäkin. Joka aamu nousen kuitenkin ylös, meikkaan, puen päälle ja menen kouluun kuin mikään ei olisi vikana. En kuitenkaan oo saanut kunnolla nukuttua, lihakset eivät ole kovista treeneistä palautuneet ja vaikka mun arki pyöriikin vain viiden koulukurssin ympärillä, en oo koko lukiovuoden aikana ollut yhtä maassa. Koulujutut ei lähinnä ole se ongelma nyt, vaan vähän kaikki muu. Olen tosiaan ollut vähän hukassa itseni kanssa, ahdistunut kaikesta tästä, mitä pitäisi muistaa ja Svenska Teaternin kanssa yhteistyöllä tehty teatteriprojekti tuli päätökseen viime lauantaina. Asioita ei auta särkevä pää ja flunssa, joka mua pitelee puolikuntoisena. En siis ole ihan juoksu/baletti/treenikunnossa pariin päivään, vaikka olenkin ollut treeneissä.

Kevät on aina ollut tällaista stressin ja kiireen täyttämää. Ennen ei ole kuitenkaan tullut tällaista kuoppaa. Haluaisin vain maata sängyssä ja katsoa Zoellan viime syksyn videoita, koska ikävöin syksyä. Olen sulkenut itseäni hieman pois sosiaalisesta mediasta viime päivien aikana, koska tällaisina hetkinä some ahdistaa mua ihan törkeästi. Vaikkei se aiheuttaisi mitään tai olisi mikään stressaava tekijä. Ehkä koko ajan linjoilla oleminen saa mut tuntemaan, että en tee niitä asioita, joita maailma odottaa mun tekevän? Mulla to-do -lista tuntuu olevan aina tosi pitkä.

"Sometimes you need to be on the bottom to be on the top"

Joskus tosiaan pitää mennä pohjalle päästäkseen ylös. Jos elämä olisi vain koko ajan hauskaa ja ihanaa, ei se hauska ja ihana tuntuisi miltään. Siksi pitää tuntea näitä negatiivisiakin tunteita ja tutkia itseään. Mä ajattelen, että elämä on kuin vuoristorata. Joskus ollaan alhaalla ja sitten noustaan taas ylös. Niin se aina menee. Se on aika lohduttava ajatus. Mutkitellaan, mennään alas, ylös, ylös alas. Mun vuoristoradan vaununi on nyt vain siinä alimmassa kohdassa, mutta alamäen jälkeen tulee jälleen ylämäki ja silloin näkee kuopan pohjan sijaan sinisen taivaan. Pian mäkin täältä nousen taas. Silloin saa taas nostaa kädet ilmaan ja nauttia kyydistä. ❤︎

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti