what's really going on

Siitä on kirjaimellisesti pieni ikuisuus, kun olen viimeksi saanut tännekkin postattua vaikka monta kertaa olen kirjoittamista suunnitellut, postauksen sisältä miettinyt ja vähän kuviakin napsinut. En paljoa. Noita mitään. Vähiten mä olen kuvia ehtinyt ottamaan. Nytkin oli pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja lähteä kirjoittamaan. Ja miksi? Mä olen ihan älyttömän väsynyt. Ei sitä musta päällepäin ehkä nää. Ei sitä huomaa ellei olisi aina mun menossa mukana. Lukion alku on repinyt mut täysin mukaansa ja imenyt viimeisetkin tipat näistä mehuista mitä musta oikein on jäljellä. Läksyjä, lähestyvää ensimmäistä koeviikkoa, odotuksia, paineita, kokonaisia kirjoja opeteltavana.. Lukio on rankempaa kuin odotin. Nyt joku siellä ruudun toisellapuolen nauraa, että "voi kuules ykkönen it's gonna be worse", mutta mä en tarkoita ihan sitä väsymystä/uupumusta mitä monet luulee.

Mä olen todella ekstrovertti ihminen. Rakastan ihmisten seuraa ja sosiaalisia tapahtumia, saan hirveästi energiaa muista ihmisistä. Se myös väsyttää tietyssä pisteessä. Mä olen ollut koko ajan ihmisten ympäröimänä, tutustunut koko ajan uusiin tyyppeihin, yrittänyt kertoa uusille tuttavuuksille kuka mä olen ja koko ajan pitää olla skarppina uusia juttuja varten. Sitten vielä itsessään toi koulurumba. Puhumattakaan harrastuksista. Nyt näyttää jo siltä, että mun täytyy lopettaa itselle rakas harrastus - nimittäin teatteri - ja nyt jo tuntuu pahalta. Partiokin oli mun pakko pistää enemmän taka-alalle ja jättää johtaminen vähäksi aikaa (ainakin täksi vuodeksi) pois mun kuvioista. Yritän mun päiviin mahduttaa koulun lisäksi läksyt, balettitreenit ja blogilatesin. Ei ole vielä mitään hyvää rutiinia. En oo löytänyt vielä hyvää tasapainoa. Arki meneekin sitten noiden asioiden parissa. Kaikki mulle tosi tärkeitä ja rakkaitakin juttuja, mutta silti.

Säädin koulun alussa itselleni nukkuma-aikataulun. Kun nukkumaanmenoaika on ysiltä, niin illat menee tosi nopeasti. Aamuisin - kahdeksan tunnin yöunien jälkeen - en ole väsynyt ja oikeasti menen kouluun niin mielelläni. Kallio on ihana paikka ja nautin jokaisesta päivästä. Uuvuttaa vaan olla koko ajan menossa ja skarppina. Kamalan outoa sanoa näin, koska mä olen ihminen, joka rakastaa kun on paljon tekemistä. Elän suunnilleen sillä on-the-go -asetuksella viisi päivää viikosta. Snapchatin my story on joka päivä ihan erilainen. Treenien, isosjuttujen, koulun ja junien/bussien/ratikoiden täyttämä. Ehkä se onkin se syy miksi iltaisin väsyttää ja aamuisin hämmentää, kun ei tiedä kumpaa haluaa enemmän: kouluun upeaan fiilikseen vai sänkyyn pehmoisen peiton alle.

Jos jonkun korvaan tää nyt kuullostaa siltä, että mun elämä on kamalaa ja haluaisin vajota maan alle tuhansien asteiden kuumuuteen niin ei. Mä olen tosi onnellinen syvällä sisimässäni. On niin ihanaa ja niin piristävää, kun syksy vihdoin alkoi! Kukaan ei usko, mutta mä olen rehellisesti sanottuna se maailman syksyä rakastavin ihminen. Värit, lehdet, sweater weather, fleecehuovat, kynttilät, kirjat, tee, pimeät illat, Halloween.. Mä tärisen innosta! Lukio on tosi vapauttavan itsenäistä ja Kalliossa on ihan uskomatonta porukkaa. Opin joka päivä jotakin uutta. On ihana kertoa mun päivästä äitille ja ennen nukkumaan menoa kattoa päivän aikana kerääntynyt my story. Uupumus ei sulje iloa.

Tekstiä tulikin sitten kaikkien mietittyjen postausten edestä. Toivottavasti tää nyt avasi mun omaa mieltä edes jotenkin ja joku sai mun fiiliksistä kiinni. Jos siellä on joku joka pystyy samaistumaan niin kiitos. Me pystytään tähän! Alku on paha, oli se sitten koulussa tai töissä, mutta kohta saadaan taas rutiinista kiinni. :-)